Luen tieteen filosofiaa lauantain tenttiin. Ja kuten ennenkin, tieto ei sula helpolla, joten sitä on ihan pakko välillä pikkuisen keventää Fingerporilla.
Tieteen filosofian lisäksi tenttiin kuuluu toinenkin kirja, joka on teoreettis-käytännöllinen, eli esittelee välillä myös jotain arkeen kiinnittyvää. Sellaista on aina kevyempi käsittää, eikä koko ajan tarvitse nieleskellä älyllisen alemmuutensa tunnetta piiloon.
Harjoituksen puutettahan tämä. Tentti vuodessa ei juuri pidä teoreettisen tekstin sulatusmyllyä käynnissä, ja kuten viimeksikin, teksti tuntuu pöyristyttävän hankalalta. Toisaalta nämä ovat juuri niitä kenkkuja viimeisiä tenttejä, joita syystäkin on lykätty.
Ja kuin kiusaksi yöpöydältä Jens Lapiduksen uusin vilkuttaa kannessa ruskeita samettisilmiään. En koske siihen, en. Vasta lauantaina, jolloin aion hotkaista sen kertanielaisulla kuin suursyömäri, heti kun tästä kivirekiyöktentistä pääsen.
18.11.2009
16.11.2009
Pohjantähden alla
Tulin ennakkonäytökseen suoraan töistä, jossa en lastenpaimennuksen väleissä ollut ehtinyt syödä. Kamala nälkä, joten koska firma, joka ennakon tarjosi, oli laittanut esille kansallishenkisesti karjalanpiirakoita, munajuustoa ja suklaakonvehteja, söin itseni niistä kolmessa minuutissa täyteen.
Laihisvinkki myöhempään käyttöön: syö mitä haluat, mutta viittä vaille ennen näytöksen alkua, ja erityisesti munajuustosta saa nopeasti nieleskeltynä äkkiä tarpeekseen.
Kolme tuntia Pohjantähteä riitti kyllä rauhoittamaan happovaivat. Voi Suomen historiaa, voi Timo Koivusaloa! Ei ihme ettei meitä paljon hymyilytä. Leffa seurasi Väinö Linnaa melkein sanasta sanaan, mikä väistämättä jäykisti kerrontaa – toisaalta, se kirjahan juuri nimenomaan on oma jähmeä mammuttimme. Mutta miten muka Ilkka Koivula voisi näyttää juuri rippikoulun käyneeltä? Niillä poskilla? Haloo.
Laihisvinkki myöhempään käyttöön: syö mitä haluat, mutta viittä vaille ennen näytöksen alkua, ja erityisesti munajuustosta saa nopeasti nieleskeltynä äkkiä tarpeekseen.
Kolme tuntia Pohjantähteä riitti kyllä rauhoittamaan happovaivat. Voi Suomen historiaa, voi Timo Koivusaloa! Ei ihme ettei meitä paljon hymyilytä. Leffa seurasi Väinö Linnaa melkein sanasta sanaan, mikä väistämättä jäykisti kerrontaa – toisaalta, se kirjahan juuri nimenomaan on oma jähmeä mammuttimme. Mutta miten muka Ilkka Koivula voisi näyttää juuri rippikoulun käyneeltä? Niillä poskilla? Haloo.
15.11.2009
Yhteistä yskää
Taas yskittää. Löysin työlääkärin viime kesänä kirjoittaman reseptin yskänlääkkeelle, jonka kävin vasta nyt työmatkalla hakemassa. Se on kolmiolääke, ensimmäinen kolmiovaarani ikinä, joten olin utelias tehosta.
Yskänlääkkeistä liikkuu aika ristiriitaisia juttuja. Joku väitti yskisten olevan pahimillaan vaarallisia, vähemmän pahana tehottomia lumelääkkeitä. Minua ne eivät ole ikinä auttaneet, yhtä tehokas ja käsittämätön on ollut kommenttilaatikon "märät tennissukat” –niksi.
Töissä kolmiolääke kuitenkin tehosi. Viisi tuntia ilman yskää, keskushermoston kautta kiertäen hillittynä. Olo kieltämättä oli vähän höntti, mutta tuloksen arvoinen.
Erilaisia hengitystieoireita on valitellut pari muutakin työkaveria. Meidän kaikkien oireissa on yhteistä se, että ne ovat alkaneet tässä pienessä museossa työskentelyn myötä. Tähän asti olen syytellyt sairauksista vain itseäni, mutta mitä jos se onkin jotain muuta?
Homemittauksista on tehty kustannusarvio, mutta koska se oli ehdottomasti liian kallis – puhumattakaan mahdollisista jatkotoimista – se jätettiin tilaamatta.
Onneksi minulla on muita työpaikkoja, ja kylässä uusi ystäväni Punainen Kolmio. Ja minun oireeni eivät sentään ole koko ajan jatkuvia, kuten kollegoilla.
Yskänlääkkeistä liikkuu aika ristiriitaisia juttuja. Joku väitti yskisten olevan pahimillaan vaarallisia, vähemmän pahana tehottomia lumelääkkeitä. Minua ne eivät ole ikinä auttaneet, yhtä tehokas ja käsittämätön on ollut kommenttilaatikon "märät tennissukat” –niksi.
Töissä kolmiolääke kuitenkin tehosi. Viisi tuntia ilman yskää, keskushermoston kautta kiertäen hillittynä. Olo kieltämättä oli vähän höntti, mutta tuloksen arvoinen.
Erilaisia hengitystieoireita on valitellut pari muutakin työkaveria. Meidän kaikkien oireissa on yhteistä se, että ne ovat alkaneet tässä pienessä museossa työskentelyn myötä. Tähän asti olen syytellyt sairauksista vain itseäni, mutta mitä jos se onkin jotain muuta?
Homemittauksista on tehty kustannusarvio, mutta koska se oli ehdottomasti liian kallis – puhumattakaan mahdollisista jatkotoimista – se jätettiin tilaamatta.
Onneksi minulla on muita työpaikkoja, ja kylässä uusi ystäväni Punainen Kolmio. Ja minun oireeni eivät sentään ole koko ajan jatkuvia, kuten kollegoilla.
13.11.2009
Astiatehtaalla
Arabialla on rekan kontin korkuinen, kolmisenkymmentä metriä pitkä tunneliuuni, jonka läpii mataa raaka-astioilla täytettyjä resiinavaunuja. Vaunukärryt on ladattu kerroksittain täyteen lautasia ja kuppeja, ja jokaista vaunua poltetaan kaksikymmentä tuntia yli tuhannessa asteessa.
Joskus astia menee kuumimmassa kohdassa rikki. Vaunut pysäytetään, mutta koska poltto on niin kallista, uunia ei viilennetä, vaan joku ryömii asbestipuvussa uunin alla kulkevaan tunneliin ja haparoi sirpaleet vaununuralta pois.
Ennen vialliset astiat koottiin posliinivuoreksi tehtaan taakse rantaan, josta opiskelijat sitten kävivät hakemassa omat lautasensa. Nykyään ei enää, vaan kaikki liikavikaiset murskataan. Murskehuoneeseen en nähnyt, mutta sen ulkopuolella oli pinokaupalla uunivuokia odottamassa vuoroaan.
Rikkomisen tekee todennäköisesti kone, mutta voisihan Arabia myös alkaa myydä terapiapalveluina astioiden heittelyä. Näin kuinka tarkastuslinjan mies katsoi valkoista Teema-lautasta, rypisti kulmiaan ja viskasi sen noin vaan rikki vikapinoon.
En tosin tiedä pystyisinkö heittämään jotain ihan käyttökelpoista mäsäksi. Joskus nuoruusraivon vallassa tuli tietysti tehtyä sitäkin, mutta nykyisellä viilipyttynaamalla en usko, varsinkaan astioita. Asenne on varmasti peräisin kotikotoa, missä arki- ja pyhäkalustoa varjeltiin ja varottiin, ja yläkaapissa pölyttyy kai vieläkin käyttämätön häälahjasetti.
Retki Arabialle oli siis kuin käynti itse arkipyhän ytimessä. Huminaa ja tärinää, kuumia kohtia ja hyytymässä oleva valusaven lätäkkö, joka oli levinnyt saviputkesta lattialle. Iloisia naamoja ja amppelikasveja, vaikka ulkona oli surkeaa rähmää ja taantuma.
Vähän kuin Vili Vonkalla kylässä, paitsi oikeasti.
Joskus astia menee kuumimmassa kohdassa rikki. Vaunut pysäytetään, mutta koska poltto on niin kallista, uunia ei viilennetä, vaan joku ryömii asbestipuvussa uunin alla kulkevaan tunneliin ja haparoi sirpaleet vaununuralta pois.
Ennen vialliset astiat koottiin posliinivuoreksi tehtaan taakse rantaan, josta opiskelijat sitten kävivät hakemassa omat lautasensa. Nykyään ei enää, vaan kaikki liikavikaiset murskataan. Murskehuoneeseen en nähnyt, mutta sen ulkopuolella oli pinokaupalla uunivuokia odottamassa vuoroaan.
Rikkomisen tekee todennäköisesti kone, mutta voisihan Arabia myös alkaa myydä terapiapalveluina astioiden heittelyä. Näin kuinka tarkastuslinjan mies katsoi valkoista Teema-lautasta, rypisti kulmiaan ja viskasi sen noin vaan rikki vikapinoon.
En tosin tiedä pystyisinkö heittämään jotain ihan käyttökelpoista mäsäksi. Joskus nuoruusraivon vallassa tuli tietysti tehtyä sitäkin, mutta nykyisellä viilipyttynaamalla en usko, varsinkaan astioita. Asenne on varmasti peräisin kotikotoa, missä arki- ja pyhäkalustoa varjeltiin ja varottiin, ja yläkaapissa pölyttyy kai vieläkin käyttämätön häälahjasetti.
Retki Arabialle oli siis kuin käynti itse arkipyhän ytimessä. Huminaa ja tärinää, kuumia kohtia ja hyytymässä oleva valusaven lätäkkö, joka oli levinnyt saviputkesta lattialle. Iloisia naamoja ja amppelikasveja, vaikka ulkona oli surkeaa rähmää ja taantuma.
Vähän kuin Vili Vonkalla kylässä, paitsi oikeasti.
12.11.2009
Brideshead re-revisited
Olin jo niin valmistautunut kirjoittamaan uudelleenfilmatisoinnit on saatanasta –postauksen, että nyt kun elokuva ei osoittautunutkaan ennakoidun huonoksi, olo tuntuu melkein petetyltä.
Brideshead revisitedin (2008) olisi pitänyt kirkastaa tv-sarjan (1981) ylivoimaisuus. Toisin sanoen elokuvan olisi pitänyt olla niin harmaata kuraa, että sarjan hohto olisi alleviivautunut entisestään.
Vaan ei. Ihan kelpo leffa oli tämä, vaikka oikoikin mutkissa - jotenkinhan se viisi tuntia on kahdeksi muutettu. Molempia filmejä lämmittää Evelyn Waughin vahva kirja, jonka minäkin taisin joskus lukaista, silloin tosin jo Jeremy Ironsin värittämänä.
Elokuva alleviivasi tarinan keskeisiä ongelmia, seksuaalisuutta ja uskontoa, sarjaa terävämmin. Lisäksi – iso kiitos siitä – se ei pyrkinyt toistamaan ensimmäisen filmatisoinnin kuvia, vaan kirjoitti omansa.
Vaan minkäs teen: romantikkona olen niin urautunut, että pidän Bridesheadia totena vain vuodelta 1981. Ei siis kokonaan pelättävä uudelleenfilmatisointi tämä, jos joku vaikka ei vielä ole Menneeseen maailmaan tutustunut.
Brideshead revisitedin (2008) olisi pitänyt kirkastaa tv-sarjan (1981) ylivoimaisuus. Toisin sanoen elokuvan olisi pitänyt olla niin harmaata kuraa, että sarjan hohto olisi alleviivautunut entisestään.
Vaan ei. Ihan kelpo leffa oli tämä, vaikka oikoikin mutkissa - jotenkinhan se viisi tuntia on kahdeksi muutettu. Molempia filmejä lämmittää Evelyn Waughin vahva kirja, jonka minäkin taisin joskus lukaista, silloin tosin jo Jeremy Ironsin värittämänä.
Elokuva alleviivasi tarinan keskeisiä ongelmia, seksuaalisuutta ja uskontoa, sarjaa terävämmin. Lisäksi – iso kiitos siitä – se ei pyrkinyt toistamaan ensimmäisen filmatisoinnin kuvia, vaan kirjoitti omansa.
Vaan minkäs teen: romantikkona olen niin urautunut, että pidän Bridesheadia totena vain vuodelta 1981. Ei siis kokonaan pelättävä uudelleenfilmatisointi tämä, jos joku vaikka ei vielä ole Menneeseen maailmaan tutustunut.
8.11.2009
Hierontaitkut
Tavallinen 25 min niskahartiamurjonta, ja kuten yleensä, noustessa vähän huimasi, mutta tokenin.
Sitten mökille kävellessä alkoi itkettää. Ei mistään syystä, ei hyvästä eikä pahasta, itketti vain. Epämukavaa oli se, etten tiennyt mistä se tuli, tai minkä meridiaanin häirintä nosti pintaan tämän kurahduksen.
Ehkä se oli kaiken kauneudesta. Hieronnasta päästessäni oli iltayhdeksän, ja minä ainoa ihminen metsän valkoisessa lumisateessa. Polkulyhdyt valaisivat puuteroituja puita ja pengertä pyöreiksi kehiksi pimeään. Kuin Narnian talvi, paitsi vaatekaappini oli juna, ja tämä Vierumäki.
Olen kuullut, että hieronta voi oksettaa, tai yllättää muuten. Tämä oli nyt se muuten, sillä syytä kyyneliin ei ollut. Mökillä odotti takkatuli, sauna ja hyvä seura. Sinne ehtiessäni selittämätön roska silmässä oli jo lähtenyt, ja posketkin pyyhitty kuiviksi.
Jos se oli se ihana hieroja? Seuraavalla kerralla, varmuuden vuoksi, otan mukaan vähän nessuja.
Sitten mökille kävellessä alkoi itkettää. Ei mistään syystä, ei hyvästä eikä pahasta, itketti vain. Epämukavaa oli se, etten tiennyt mistä se tuli, tai minkä meridiaanin häirintä nosti pintaan tämän kurahduksen.
Ehkä se oli kaiken kauneudesta. Hieronnasta päästessäni oli iltayhdeksän, ja minä ainoa ihminen metsän valkoisessa lumisateessa. Polkulyhdyt valaisivat puuteroituja puita ja pengertä pyöreiksi kehiksi pimeään. Kuin Narnian talvi, paitsi vaatekaappini oli juna, ja tämä Vierumäki.
Olen kuullut, että hieronta voi oksettaa, tai yllättää muuten. Tämä oli nyt se muuten, sillä syytä kyyneliin ei ollut. Mökillä odotti takkatuli, sauna ja hyvä seura. Sinne ehtiessäni selittämätön roska silmässä oli jo lähtenyt, ja posketkin pyyhitty kuiviksi.
Jos se oli se ihana hieroja? Seuraavalla kerralla, varmuuden vuoksi, otan mukaan vähän nessuja.
4.11.2009
Ope on maailman napanöyhtä
Kahdeksantoista ekaluokkalaista juoksi tänään liikassa pahki päin syliäni. Auts. Toisaalta, kun siitä sitten nousin, tajusin että taidan tästä eteenpäin selvitä mistä vain, ehkä askartelustakin.
Etsiessäni myöhemmin vitosten musiikintunnille rytmipätkiä koulun levykirjastosta törmäsin Meet The Composer: Jukka Linkola –levyyn, jonka Lumikuningatar –leffasta (1986) poimin muksuille Varjojen kuninkaat -rosvolaulun. Muistatteko? Sen jossa nokinen Ismo Alanko tanssii luolan varjoissa ja pelottelee pientä Kerttua.
Ja mitä lapset? Tää on joku haiseva spurgu! Eiksoo Michael Jacksonia?
Olen lauman ainoa, joka on edes ollut elossa 1986, joten Ismokaan ei taida sanoa näille pikkuanarkisteille yhtään mitään. Loukattu levy sen sijaan on hurmaava, joten otan sen kotilainaan yön yli – ja ehkä haeskelen sitä saamarin Jacksonia jostain.
Etsiessäni myöhemmin vitosten musiikintunnille rytmipätkiä koulun levykirjastosta törmäsin Meet The Composer: Jukka Linkola –levyyn, jonka Lumikuningatar –leffasta (1986) poimin muksuille Varjojen kuninkaat -rosvolaulun. Muistatteko? Sen jossa nokinen Ismo Alanko tanssii luolan varjoissa ja pelottelee pientä Kerttua.
Ja mitä lapset? Tää on joku haiseva spurgu! Eiksoo Michael Jacksonia?
Olen lauman ainoa, joka on edes ollut elossa 1986, joten Ismokaan ei taida sanoa näille pikkuanarkisteille yhtään mitään. Loukattu levy sen sijaan on hurmaava, joten otan sen kotilainaan yön yli – ja ehkä haeskelen sitä saamarin Jacksonia jostain.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
