My Tarja-moment

Halonen nousee virka-autostaan ja kulkee seurueineen käytävää pitkin kohti pääovea. Narikan kohdalla hän hidastaa Ketkäs ne täällä kylmässä me kolme hymyillemme takaisin kuin keksinaamat ja minä hihkaisen Mutta lämmin sydän! Halonen meinaa jotain takaisin, mutta turvamies työntää koko porukkaa eteenpäin ja me jäämme pakkaseen hyrisemään.

Se oli torstaina, ensimmäiset avajaiset. Eilen oli toiset, ja periaatteessa ne yhdessä olivat viimeinen koristekirsikka kahden viikon näyttelynrakennuksen päälle, hakaneula joka sulkee suun säkkiä myöten. Nyt voi avata ovet, hymyillä ja levittää esiliinan helmat niiaukseen olkaa hyvät ja nauttikaa.

Kuten aina näyttelyn valmistuttua, pää lyö tyhjää. Omaa sähköpostiani en ole avannut neljään päivään, facebookia tai blogia vielä pidempään. Viimeisellä viikolla heräsin aina aamuyöstä miettimään työasioita, kaiken mahdollisen muistamista ja ehtimistä – ja nyt kun ne kaikki on tehty, en tiedä mitä tavallisesti tekisin.

No, seuraava näyttelynvaihto on vasta kesällä. Sitä odotellessa voisin avata pikkolokuohuviinin lauantai-aamun kunniaksi, ja ajatella järjestyksessä kaikki ei-työasiat läpi.

Ivanhoe vs. Aku

Sain joululahjaksi siskolta pätkätilauksen Aku Ankkaa. Edellisen kerran minulle tuli Aku taidekouluvuosina, silloinkin siskon tekosia – nyt en aluksi ollut ihan varma mitä mieltä lahjasta olin. Mutta se osoittautuikin hyväksi! Keskiviikko on nykyään Aku-päivä, ja siksi pelastettu, sillä Ankka on aina kevyt poimia eteisen matolta, vaikka kuinka väsyttäisi. Lisäksi Aku – ja nimenomaan Aku, ei Mikki tai Super-Hessu – on silkkaa tekstikarkkia.

Vähän kuin Ivanhoe, joka on saamassa häädön kirjahyllystäni, kunhan saan sen ensin luettua. Vaikka Sir Walter Scott julkaisi Ivanhoen vuonna 1819, on sen kielessä paljon samaa henkeä kuin vuoden 2012 Aku Ankassa. Erityisesti sadattelun suhteen.

Kautta pyhien laintaulujen, ja kalliin Tuomas Akvinolaisen viitan! (Ivanhoe)

Sillisalaatti sentään! Suomuisia sammakkomiehiä, jotka puhuvat! (Aku)

Kautta Pyhän Neitsyen kasvojen kirkkaan paisteen, tietääkö kukaan, kuka tuo kopeasti käyttäytyvä pukari on? (Ivanhoe)

Mitä pikku kieroilijoita! Noita kiittämättömiä lurjuksia olen vaalinut siipieni suojassa vuosikausia! (Aku)

Eli kyllä Sir Walter Scott sen jo aikoinaan tiesi: hyvän manaus kärjistää minkä tahansa tekstin – lyhyenkin, vaikka puhekuplan. En muuten ollut tajunnut ennen tätä, miksi Aku huutaa koko ajan Kääk! no tietenkin: ankka. 

Kiitos, sis.

Matkamessuilta

Viime perjantaina olin matkamessuilla töissä muutaman tunnin. Etukäteen päivittelin sitä kuinka en ymmärrä messujen ideaa; kuka siellä käy, mitä siellä tehdään jne. – enkä vieläkään ihan käsitä.

Jos haluaa, voi matkakuumettaan toki lämmitellä valmismatkojen ständeillä. Omatoimimatkailijoille paremmat tarjoukset löytyvät netistä itse kaivamalla, ja valitettavasti myös tiedot matkakohteista. Jotain tästä kertoo se, että pidin yksin pystyssä Meksikon nurkkaa joitakin tunteja: ei, en ole koskaan käynyt, en tiedä maasta muuta kuin hajanaisia palasia O:n lapsuudesta Meksikossakin syödään Kinder-munia enkä osannut vastata satunnaisiin Miten sinne kannattaa lentää –tiedusteluihin muuten kuin Kato googlesta. Sama linja vallitsi muillakin pisteillä, suurin osa edustajista lähinnä jakoi karkkia.

Messukävijöistä 90 % oli eläkeläisiä. Ammattilaispäivinä olisi ehkä toisin, ehkä silloin messuilla luotaisiin enemmän kontakteja ja parempia matkapalveluja. Tavallisen yleisön päivänä tulin vain varmemmaksi siitä, että haluan matkustaa omin päin ja tehdä oman matkani, joten kas: messut tosiaan herättivät ajatuksia matkustamisen ympärillä. Ekologisesta tai budjettimatkailusta en valitettavasti löytänyt juuri mitään tietoa, ja Viron osastolla oli niin kovaääninen kansanmusiikkiohjelma, että koko Baltian-osuus piti kiertää kaukaa.

Viiva seinään, nyt on nämäkin messut nähty.

Rutiineja

Nykyään tuntuu kuin kaikki päivät olisivat keskenään samanlaisia, klo 6.05 herätyksestä illalla nukahtamiseen. Tiedän kyllä etteivät ne ole, mutta toisaalta ovat sitten kuitenkin.

Jotenkin ärsyttävin kohta on töihin meneminen, koska siinä tuntuu lymyävän näennäinen mahdollisuus valita toisin. Siis vain jos menen bussilla – tämän takia kävelen myös usein, ettei tarvitsisi pohtia liikaa. Että mitä jos en pysäyttäisikään bussia, tai pysäyttäisin jonkun ihan toisen kuin sen töihin vievän. Tai mitä jos en painaisikaan pysähdysnappia, vaan menisin pidemmälle, jonnekin missä en ole koskaan käynyt.

Ristiriitaista kyllä, töissä on mielenkiintoisempaa kuin aikoihin, koska tekemistä on yli oman tarpeen. Valmistelen näyttelyä ja koulutan uutta esimiestä, ja mietin näitä juttuja 12 tuntia päivässä. Silti se ei riitä, se ei voi olla kaikki, koska pää on jatkuvasti vain puoliksi täynnä, ja ehdin vielä miettiä miksi niin.

Haluaisin hiihtämään. Loman. Auttaa isää rakennuksella. Että olisi kesä. Savusaunaan, ja päivänkakkarakimpun. Astua tästä kehyksestä vähäksi aikaa ulos, että jaksaisi taas tulla takaisin.

Lyhyellä tähtäimellä myös ilmapallolento kuuhun saattaisi auttaa. Tai vähintään sitten hyvä korvapuusti.

Häivähdys purppuraa

Mitä tiukempaa töissä on, sitä vähemmän minulle kuuluu mitään muuta. Kahden viimeisen viikon aikana omat tunteet ovat tiivistyneet lähinnä kirjojen kautta koettavaksi, niin kuin tuo Sirpale; seuraavana kokemuslistassa olisi ollut pinaattikeiton valinta pakastealtaalla. Samoin Alice Walkerin Häivähdys purppuraa oli jonkinlainen kohokohta - eikö pääasia ole, että jokin tuntuu joltain, vaikka sitten fiktiivisen henkilön kärsimykset?

Häivähdys purppuraa kertoo Celiestä, joka kasvaa aikuiseksi insestin, väkivallan ja rasismin keskellä. Kyseessä on kirjeromaani, jonka kertovat rukoukset alussa osoitetaan Jumalalle. Jossain vaiheessa Celien kärsimyksen kuppi menee kuitenkin niin perusteellisesti nurin, että hän päättää lakata uskomasta Jumalaan, joka muutenkin on valkoisten keksintö: yöpaita päällä tuomitseva valkopartainen mies – sille Jumalalle ei ole mitään väliä jonkun mustan tytön suruilla.

Shug yrittää vakuuttaa Jumalan asuvan meissä kaikissa, mustissa ja valkoisissa, puroissa ja metsän puissa, mutta Celie on saanut tarpeekseen, ja osoittaa tästedes kirjeensä ja rukouksensa Nettie-siskolle, josta on joutunut eroamaan lapsena. Nettie on jossain kaukana, ehkä kuollut, ehkä lähetyssaarnaaja, silti aina lähellä sydäntä, tai vielä enemmän: se sydämen osa jossa vielä on jotain jäljellä. Rakas Nettie, Celie kirjoittaa, ja kertoo kirjeissä elämän potkuista.

Paitsi että viimeinen kirje alkaa:

Rakas Jumala
Rakkaat tähdet, rakkaat puut
Rakas taivas, rakkaat ihmiset
Rakkaat Kaikki. Rakas Jumala.

Ihan lopussa Nettie tulee takaisin, ja vielä vanhoilla päivillään Celie saa korjatuksi rikkinäisen uskonsa. Usko onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista rakkauden lisäksi, ja tässä laajimmassa merkityksessään ne oikeastaan sekoittuvat yhdeksi.

Tarkoitus oli luopua tästäkin kirjasta, mutta miten? Tällaisen tekstin kautta saan edes jotain kontaktia omiin puutuneisiin hermoihin, ja lisäksi: en tiedä ketään, joka tekisi kautta linjan yhtä hurmaavia yhdyssanavirheitä kuin Celie tai yhtä hyvää peruna salaattia. 

Alice Walker on saanut tästä kirjasta Pulizer-palkinnon, ja syystä.

Sirpale

Olen tällä viikolla lukenut pitkästä aikaa iltaisin äänikirjaa, Karo Heikkisen Sirpaletta. Yleensä minulle lähetetään luettavaksi nuortenkirjoja, tiedä sitten miksi – ehkä niistä on eniten tilausta, tai kukaan muu ei halua. Oli syy mikä vain rahapula, luen niitä mielelläni, sillä lähes aina ne ovat ohuita ja helppolukuisia, ja välillä tosi hyviä, niin kuin Sirpale.

Kirja kertoo 11-vuotiaasta Emmistä, joka muuttaa uudelle paikkakunnalle, ja yksinäisyyden pelossa ajautuu väärään seuraan ja tekoihin. Kirja kuvaa melkein murrosikäisen pelkoja ja epävarmuutta sekä oman äänen ja moraalin kasvua. Oikeastaan Emmi on aika kaurismäkeläinen arjen sankaritar, jossa riittäisi samaistumispintaa kenelle tahansa meistä ex-11-vuotiaista. Kuten kaikki pienet, ei Emmikään vielä tiedä, ettei oikeastaan mikään näissä ongelmissa aikuisena muutu - vain koulun piha on eri.

Lyhyellä googletuksella näyttää siltä, ettei Karo Heikkinen ole kirjoittanut Sirpaleen jälkeen enempää. Jos tapaisin kirjailijan jossain, voisin hyvinkin tarttua hihaan ja pyytää enemmän tekstiä: tätä oli ilo lukea, tee ihmeessä lisää, ja kiitos kirjasta.

Papu matkustaa

Torstaina matkustin Papun kanssa Keski-Suomeen. Papu oli ollut minulla neljä päivää hoidossa, ja saimme kyydin sukulaissedältä, joka itsekin ajoi loppiaiseksi sinnepäin.

Alkumatkasta Papu itki niin lohdutonta, jatkuvaa naukua, että minua etupenkillä särki sydämestä. Jossain ennen Lahtea muistin siskon vinkin, jonka mukaan kannattaa avata kuljetuslaukkua vähän, niin että kissan suljetun paikan kammo helpottaa. Kumarruin hankalasti takapenkille, hinkutin vetoketjua vähän, jolloin Papu puski sitä vasten heti itsensä ulos ja auton lattialle. Kun se yritti käsijarrun kautta eteen vaihdekepille, nappasin sen syliini ja yritin silitellä rauhalliseksi.

Ei auttanut. Jos mahdollista, sylissä Papun paniikki oli vielä pahempi. Se ei varmaan tajunnut auton ikkunoita ja maisemaa, ei liikennevaloja, vauhtia, auton kiihdytyksiä tai yhtään mitään. Sen tassut lipsuivat hiestä kun se polki sukkahousujani yrittäen päästä joka suuntaan: ulos-ylös-eteen-sivulle. Pidin kiinni kahdella kädellä ja Papu mourusi. Välillä se läähätti silmät palaen, mikä kuulosti niin pahalta että autoa ajava setäkin yritti rapsuttaa sitä jostain pään kohdalta, toinen käsi ratissa.

Heinolassa pysähdyimme, laitoimme Papun laukkuunsa ja lähdimme nopeasti kahville. Papun itku vaimeni muutaman auton päähän – takaisin tullessamme se oli rauhoittunut tai puolitajuton ja ymmärtänyt ennen niin inhoamansa kopan arvon suojana pahalta maailmalta.

Kun pääsimme perille kerroin matkaseikkailusta siskolle, joka heti että voi ei! Matti ei enää koskaan ota Papua kyytiin! Papu näytti loukkaantuneelta koskaan en tassuani tuohon kyytiin laita mutta ei auta: näissä asioissa kissalta ei kysytä.