Tavallinen 25 min niskahartiamurjonta, ja kuten yleensä, noustessa vähän huimasi, mutta tokenin.
Sitten mökille kävellessä alkoi itkettää. Ei mistään syystä, ei hyvästä eikä pahasta, itketti vain. Epämukavaa oli se, etten tiennyt mistä se tuli, tai minkä meridiaanin häirintä nosti pintaan tämän kurahduksen.
Ehkä se oli kaiken kauneudesta. Hieronnasta päästessäni oli iltayhdeksän, ja minä ainoa ihminen metsän valkoisessa lumisateessa. Polkulyhdyt valaisivat puuteroituja puita ja pengertä pyöreiksi kehiksi pimeään. Kuin Narnian talvi, paitsi vaatekaappini oli juna, ja tämä Vierumäki.
Olen kuullut, että hieronta voi oksettaa, tai yllättää muuten. Tämä oli nyt se muuten, sillä syytä kyyneliin ei ollut. Mökillä odotti takkatuli, sauna ja hyvä seura. Sinne ehtiessäni selittämätön roska silmässä oli jo lähtenyt, ja posketkin pyyhitty kuiviksi.
Jos se oli se ihana hieroja? Seuraavalla kerralla, varmuuden vuoksi, otan mukaan vähän nessuja.
8.11.2009
4.11.2009
Ope on maailman napanöyhtä
Kahdeksantoista ekaluokkalaista juoksi tänään liikassa pahki päin syliäni. Auts. Toisaalta, kun siitä sitten nousin, tajusin että taidan tästä eteenpäin selvitä mistä vain, ehkä askartelustakin.
Etsiessäni myöhemmin vitosten musiikintunnille rytmipätkiä koulun levykirjastosta törmäsin Meet The Composer: Jukka Linkola –levyyn, jonka Lumikuningatar –leffasta (1986) poimin muksuille Varjojen kuninkaat -rosvolaulun. Muistatteko? Sen jossa nokinen Ismo Alanko tanssii luolan varjoissa ja pelottelee pientä Kerttua.
Ja mitä lapset? Tää on joku haiseva spurgu! Eiksoo Michael Jacksonia?
Olen lauman ainoa, joka on edes ollut elossa 1986, joten Ismokaan ei taida sanoa näille pikkuanarkisteille yhtään mitään. Loukattu levy sen sijaan on hurmaava, joten otan sen kotilainaan yön yli – ja ehkä haeskelen sitä saamarin Jacksonia jostain.
Etsiessäni myöhemmin vitosten musiikintunnille rytmipätkiä koulun levykirjastosta törmäsin Meet The Composer: Jukka Linkola –levyyn, jonka Lumikuningatar –leffasta (1986) poimin muksuille Varjojen kuninkaat -rosvolaulun. Muistatteko? Sen jossa nokinen Ismo Alanko tanssii luolan varjoissa ja pelottelee pientä Kerttua.
Ja mitä lapset? Tää on joku haiseva spurgu! Eiksoo Michael Jacksonia?
Olen lauman ainoa, joka on edes ollut elossa 1986, joten Ismokaan ei taida sanoa näille pikkuanarkisteille yhtään mitään. Loukattu levy sen sijaan on hurmaava, joten otan sen kotilainaan yön yli – ja ehkä haeskelen sitä saamarin Jacksonia jostain.
3.11.2009
Sijaisena
Olin tänään ekaluokkalaisten opettajana ensimmäisen päivän kolmesta lupaamastani. Suostuin hommaan suurimmaksi osaksi rahan takia, ja jestas; en muista milloin edellisen kerran olen huhkinut yhtä kovasti eurojen eteen. Mitä tahansa luokanopettajille maksetaankin (minulla epäpätevänä on siitä vain hämärä aavistus), on se liian vähän.
Melutaso. Koko ajan joku huutamassa korvaan koko äänialallaan jotain Ope ope ope tuu kattoon. Siinä ei hyssyttelyt vastahuudot auta, huudon tukkii vain kattomaan meno. Eikä siellä edes ole kiljunnan veroista hätää, ääni ei vaan osaa laskea 3+1. Tai lukea tehtävää. Siis ylipäänsä ollenkaan.
Kun tehdään isänpäivälahjaksi villalangasta ja nauloista kännykkätelinettä, ja siihen kirjoitetaan että Onnea isälle, pitää minun tekstata se valmiiksi taululle. Ne ei osaa tehdä solmua lankaan No tee samanlainen solmu kuin kengännauhoihin. Et osaa? eivätkä voidella leipää, käyttää kunnolla saksia tai hahmottaa ajan kulkua kellosta puhumattakaan. Sen sijaan osataan hajottaa koulupäivä tuhanneksi irrationaaliseksi osaksi, joissa jokaisessa tuntuu piilevän villin vaaran riemu.
Huomenna kännykkätelineelle askarrellaan lahjapussi.
Ihan kaiken varalta: oli kiva tuntea teidät kaikki.
Melutaso. Koko ajan joku huutamassa korvaan koko äänialallaan jotain Ope ope ope tuu kattoon. Siinä ei hyssyttelyt vastahuudot auta, huudon tukkii vain kattomaan meno. Eikä siellä edes ole kiljunnan veroista hätää, ääni ei vaan osaa laskea 3+1. Tai lukea tehtävää. Siis ylipäänsä ollenkaan.
Kun tehdään isänpäivälahjaksi villalangasta ja nauloista kännykkätelinettä, ja siihen kirjoitetaan että Onnea isälle, pitää minun tekstata se valmiiksi taululle. Ne ei osaa tehdä solmua lankaan No tee samanlainen solmu kuin kengännauhoihin. Et osaa? eivätkä voidella leipää, käyttää kunnolla saksia tai hahmottaa ajan kulkua kellosta puhumattakaan. Sen sijaan osataan hajottaa koulupäivä tuhanneksi irrationaaliseksi osaksi, joissa jokaisessa tuntuu piilevän villin vaaran riemu.
Huomenna kännykkätelineelle askarrellaan lahjapussi.
Ihan kaiken varalta: oli kiva tuntea teidät kaikki.
29.10.2009
Superylipoppelistikexirallinmoista
Maija Poppanen on niin suosittu, että vaikka ostetiin liput yli kuukausi sitten, saatiin vain hajapaikkoja parvelta. Kyllä sieltä hyvin näki, suoraan orkesterinmonttuun, myös tanssinumerot ja kokonaisuudet, jotka edellisellä kerralla eturivin paljettisateessa menivät ohi.
Puoliajan jälkeen lintumummo oli juuri tullut lavalle, kun toisesta suunnasta pujahti esiin kokomustiin pukeutunut järjestäjä, pysäytti näyttelijän repliikin tarttumalla hartioista ja ilmoitti yleisölle, että yläkerran tietokone on kaatunut. Valoja ja taustakuvia ei saada toimimaan, joten pieni hetki.
Odottelimme muutaman minuutin hiljaa pimeässä, mutta sitten lapsiyleisö alkoi hermostua ja teatterisali humista hälinästä. Tilanteen rauhoitti Perttu, joka tuli lavalle, pahoitteli tilannetta, ja istui reunalle lukemaan Maija Poppasen seikkailuja satukirjastaan.
Satutuokio kesti reilut kymmenen minuuttia, jonka jälkeen sama valomies tuli ilmoittamaan, että jatketaan ongelmista huolimatta. Ilmeisesti valoja pyöritettiin jotenkin käsikäyttöisesti, sillä loppuosan aikana spotit eivät aina osuneet kohdalleen, eikä loppunumero ollut ihan niin välkkyvä valotulitus kuin alkuosan numerot. Mutta Maija lensi, ja se oli pääasia.
Vähän haikeasti ajattelin, että pitäisi kaivaa Poppanen taas jostain esiin. Teksti tuntui olevan täynnä puolipehmeitä, naiveja, silti hellyttävän tsemppaavia elämänohjeita kuten ”miksi meillä siivet on jos emme aio lentää”, ”vain itse asetat omat esteesi” ja muita, jotka verrattuna omaan ”hymyile, huomenna on huonommin” tuntuvat pilvenpehmoisilta, sellaisilta, joihin tekisi mieli painaa poski unta vasten.
Puoliajan jälkeen lintumummo oli juuri tullut lavalle, kun toisesta suunnasta pujahti esiin kokomustiin pukeutunut järjestäjä, pysäytti näyttelijän repliikin tarttumalla hartioista ja ilmoitti yleisölle, että yläkerran tietokone on kaatunut. Valoja ja taustakuvia ei saada toimimaan, joten pieni hetki.
Odottelimme muutaman minuutin hiljaa pimeässä, mutta sitten lapsiyleisö alkoi hermostua ja teatterisali humista hälinästä. Tilanteen rauhoitti Perttu, joka tuli lavalle, pahoitteli tilannetta, ja istui reunalle lukemaan Maija Poppasen seikkailuja satukirjastaan.
Satutuokio kesti reilut kymmenen minuuttia, jonka jälkeen sama valomies tuli ilmoittamaan, että jatketaan ongelmista huolimatta. Ilmeisesti valoja pyöritettiin jotenkin käsikäyttöisesti, sillä loppuosan aikana spotit eivät aina osuneet kohdalleen, eikä loppunumero ollut ihan niin välkkyvä valotulitus kuin alkuosan numerot. Mutta Maija lensi, ja se oli pääasia.
Vähän haikeasti ajattelin, että pitäisi kaivaa Poppanen taas jostain esiin. Teksti tuntui olevan täynnä puolipehmeitä, naiveja, silti hellyttävän tsemppaavia elämänohjeita kuten ”miksi meillä siivet on jos emme aio lentää”, ”vain itse asetat omat esteesi” ja muita, jotka verrattuna omaan ”hymyile, huomenna on huonommin” tuntuvat pilvenpehmoisilta, sellaisilta, joihin tekisi mieli painaa poski unta vasten.
28.10.2009
Vuosihuolto
Olen käyttänyt edellisen kerran pyörääni huollossa yli puolitoista vuotta sitten, Porvoonkadun fillarisedällä, jonka löysin Marinadin vinkistä. Nyt samaa pyörähuoltoa ei enää löytynyt, vaikka kuinka talutin pyörääni edestakaisin tyhjän liikehuoneiston edessä.
Sitten Flemarille Kumiluotiin. Joka oli – voi tätä tuuria – kiinni eli syyslomailemassa. Niiltä hoodeilta en keksinyt enää muita pyörähuoltoja kuin Helsinginkadun Cycle Centerin, joka ulkoapäin on aina vaikuttanut piirun verran liikaa ammattilaispaikalta tällaiselle arkipyöräilijälle.
Asiakkaita oli kaksi ennen minua, molemmilla lukkokengät, kokovartalotrikoot ja goretex-verhoilu. Yritin tuijotella hiilikuitupolkimia ja kilpapyöriä, ja vaikuttaa siltä että kuulun joukkoon.
Kun lopulta pääsin kassalle, lupasi sen takana istuva mies perushuollon samalla viisikymppisellä kuin Porvoonkadullakin, mutta tarjosi myös perusteellisempaa ja vähän kalliimpaa vuosihuoltoa. Vuosihuoltoon kuuluu pyörän purkamista, putsaamista ja rasvaamista ihan erillä viisiin kuin perushuoltoon, joka pyörälleni on aina ennen tehty. Minä en ole osannut pyytää esim. napojen aukaisua, eikä kukaan tarjota. Otin vuosihuollon.
En ole mikään avuton impiläinen, mutta pyörälleni en osaa tehdä juuri mitään. Tällaisten valaisevien hetkien jälkeen tulee myös epämukava tunne, että pyörän päälle ymmärtämättömyyteni saattaa olla ihan omaa laiskuuttani. En osaa tarkoittaa itse asiassa en viitsi opetella, lähinnä koska siinä likaantuu kädet.
No, ainakin opin suosittelemaan pyörähuoltoja muillekin. Kuten nyt Cycle Centeriä: suositus, suositus.
Sitten Flemarille Kumiluotiin. Joka oli – voi tätä tuuria – kiinni eli syyslomailemassa. Niiltä hoodeilta en keksinyt enää muita pyörähuoltoja kuin Helsinginkadun Cycle Centerin, joka ulkoapäin on aina vaikuttanut piirun verran liikaa ammattilaispaikalta tällaiselle arkipyöräilijälle.
Asiakkaita oli kaksi ennen minua, molemmilla lukkokengät, kokovartalotrikoot ja goretex-verhoilu. Yritin tuijotella hiilikuitupolkimia ja kilpapyöriä, ja vaikuttaa siltä että kuulun joukkoon.
Kun lopulta pääsin kassalle, lupasi sen takana istuva mies perushuollon samalla viisikymppisellä kuin Porvoonkadullakin, mutta tarjosi myös perusteellisempaa ja vähän kalliimpaa vuosihuoltoa. Vuosihuoltoon kuuluu pyörän purkamista, putsaamista ja rasvaamista ihan erillä viisiin kuin perushuoltoon, joka pyörälleni on aina ennen tehty. Minä en ole osannut pyytää esim. napojen aukaisua, eikä kukaan tarjota. Otin vuosihuollon.
En ole mikään avuton impiläinen, mutta pyörälleni en osaa tehdä juuri mitään. Tällaisten valaisevien hetkien jälkeen tulee myös epämukava tunne, että pyörän päälle ymmärtämättömyyteni saattaa olla ihan omaa laiskuuttani. En osaa tarkoittaa itse asiassa en viitsi opetella, lähinnä koska siinä likaantuu kädet.
No, ainakin opin suosittelemaan pyörähuoltoja muillekin. Kuten nyt Cycle Centeriä: suositus, suositus.
27.10.2009
Kylässä Alvarilla
Ryhmämatkailimme eilen Alvar Aallolle Munkkiniemeen. Osa meistä oli käynyt ennen Tiilimäkeä Kansaneläkelaitoksen pääkonttorilla, jossa järjestetään joka arkipäivä yleisölle avoin arkkitehtuuriopastus. Kuka on huomannut KELAn pääkkärin? Ennen tätä tiesin vain ratikkapysäkin, mutta kyllä se rakennuskin siihen Mannerheimintien varrelle näkyy.
Tiilimäki on Aallon ateljee ja toimisto, joka on rakennettu 1950-luvulla. Kävimme siellä ensin, sitten kävelimme Riihitielle, joka on rakennettu Aaltojen kodiksi 1930-luvulla, ja jossa myös toimisto oli aikaisemmin.
Molemmat paikat olivat oikein vaikuttavia, kun sai sen pölyttyneen arkkitehtuurisilmänsä viritetyksi. Tuntuu kuin tavallisesti kävelisin laput silmillä, etten väsyisi kuviin - samalla kuvasaastetta väistellessä tulee menettäneeksi paljon muuta hienoa. Kuitenkin kaupunki on jotain muuta kuin mainokset, vaikka ne näkyisivätkin ensin.
Lisäksi huomaan lämpeneväni betonibrutalismille – mikä ihana sana! Betoni voi oikein yhdistettynä olla lämmintä ja pehmeää rakennuspintaa. Väärin yhdistettynä se on rumaa ja harmaata, tiedän, mutta Aallolla ja Revellillä se on ihan parhautta.
Lisäksi Aallon kotona käyminen paljasti jotain inhimillistä arkitehtijulkustamme, jonka jäykän profiilin muistin lähinnä seteleistä. Alvaria käy kuulemma katsomassa melkein pelkästään japanilaisia, joten hus sinne, helsinkiläiset! Munkassa on helmi piilossa.
Tiilimäki on Aallon ateljee ja toimisto, joka on rakennettu 1950-luvulla. Kävimme siellä ensin, sitten kävelimme Riihitielle, joka on rakennettu Aaltojen kodiksi 1930-luvulla, ja jossa myös toimisto oli aikaisemmin.
Molemmat paikat olivat oikein vaikuttavia, kun sai sen pölyttyneen arkkitehtuurisilmänsä viritetyksi. Tuntuu kuin tavallisesti kävelisin laput silmillä, etten väsyisi kuviin - samalla kuvasaastetta väistellessä tulee menettäneeksi paljon muuta hienoa. Kuitenkin kaupunki on jotain muuta kuin mainokset, vaikka ne näkyisivätkin ensin.
Lisäksi huomaan lämpeneväni betonibrutalismille – mikä ihana sana! Betoni voi oikein yhdistettynä olla lämmintä ja pehmeää rakennuspintaa. Väärin yhdistettynä se on rumaa ja harmaata, tiedän, mutta Aallolla ja Revellillä se on ihan parhautta.
Lisäksi Aallon kotona käyminen paljasti jotain inhimillistä arkitehtijulkustamme, jonka jäykän profiilin muistin lähinnä seteleistä. Alvaria käy kuulemma katsomassa melkein pelkästään japanilaisia, joten hus sinne, helsinkiläiset! Munkassa on helmi piilossa.
25.10.2009
Viikonlopun herkkuja
Launtaina olin töissä Suomen Museoliiton osastolla esittelemässä kirjoja. Tänään sunnuntaina kiersin omaksi ilokseni tungoksessa, moikkailin tuttuja ja tein kirjalöytöjä.
Kamalasti tekisi mieli esitellä ostoksia, mutta koska osa niistä on lahjoja, hillitsen haluni. Itselleni ostin kalenterin ensi vuodeksi, Kuntokalenterin, jossa jokaisen päivän kohdalle on myös sarake treenikirjanpidolle. Tämän pitäisi motivoida, jos minkä.
Sisko myi koruja kolme päivää, ja voin vain kuvitella miten kirpii työvelvollisen jalkoja, kun minunkin, jonka vuorot olivat kevyemmät. Kotimatkan pimeää sadetta siskoseura jalkoineen päivineen kuitenkin lämmitti, vaikka haukotus repi vuorotellen kummankin leukoja.
Kotona tein ihanan pestohernesosekeiton, joka valmistuu kymmenessä minuutissa: todistettavasti nopeammin kuin leivän paahtaa, pöydän kattaa ja kissan hiljaiseksi silittää.
Kamalasti tekisi mieli esitellä ostoksia, mutta koska osa niistä on lahjoja, hillitsen haluni. Itselleni ostin kalenterin ensi vuodeksi, Kuntokalenterin, jossa jokaisen päivän kohdalle on myös sarake treenikirjanpidolle. Tämän pitäisi motivoida, jos minkä.
Sisko myi koruja kolme päivää, ja voin vain kuvitella miten kirpii työvelvollisen jalkoja, kun minunkin, jonka vuorot olivat kevyemmät. Kotimatkan pimeää sadetta siskoseura jalkoineen päivineen kuitenkin lämmitti, vaikka haukotus repi vuorotellen kummankin leukoja.
Kotona tein ihanan pestohernesosekeiton, joka valmistuu kymmenessä minuutissa: todistettavasti nopeammin kuin leivän paahtaa, pöydän kattaa ja kissan hiljaiseksi silittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
