Tänään meillä oli museon
joululounas. Parasta oli porkkanalaatikko. Mikään ei ollut huonoa, mutta taisi
olla virhearvio syödä viimeiseksi kaksi mädillä täytettyä kananmunanpuolikasta.
Koko loppupäivän kurkussa oli tunne, että koko joululounas – päällimmäisenä ne
mätimunat – odottavat edelleen nielaisua kurkussa. Tai rykäisyä ylöspäin.
Kurkku saattaa tuntua täydeltä myös toisten
murheista. Olin viikonlopun Lappeenrannassa, jossa riehuvat raskaushormonit,
uhmaikä ja mustasukkaisuus. Helpoin tyyppi siellä on juuri nyt pikku-ee, jonka
ongelmat sentään ratkeavat halipusuttelulla – äitiin ja isään eivät enää noin
yksinkertaiset keinot tepsi. Sanoin iltapalalla ääneen etten suostu
perheterapeutiksi, siihen pitää hakea joku tuntematon väliin, joku puhdas pöytä
– lopputuloksena kumpikin kertoo minulle surunsa sopivan tilaisuuden tullen erikseen
eikä yhdessä, koska siitä tulisi vain tulenkatkuinen riita.
En voi tehdä niille ongelmille
yhtään mitään, mikä on hyvä ja huono juttu. Ja että pystyisin nielaisemaan ne
eteenpäin, seuraavaan kertaan, pitää minun keskittyä johonkin muuhun: porkkanalaatikkoon,
mätimuniin ja lyhyeen jouluviikonloppuun, joka on jo ihan kohta tässä. Ja uusiin
kumisaappaisiini! Luovutin, ja hankin
ensimmäiset kumpparini sitten ala-asteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti